Minua on pienestä pitäen kiinnostanut maailman muuttaminen. Olen halunnut ymmärtää, miksi maailma toimii niin kuin se toimii ja voisiko se toimia paremmin.

Opin katsomaan maailmaa kansainvälisestä näkökulmasta jo lapsena, kun asuin Washington D.C:ssä ja kävin kansainvälistä koulua. Parhaissa kavereissani oli iranilainen, tanskalainen ja sudanilainen. Hyvin erilaisista kulttuureista tulevien ihmisten kanssa oleminen oli minulle ihan tavallista arkea.

Lukion jälkeen päädyin valtiotieteelliseen opiskelemaan politiikkaa ja myöhemmin kehitysmaatutkimusta. Opiskeluaikana aloin työskennellä kehitysjärjestöissä. Ensimmäinen varsinainen oman alan työpaikkani oli Demo Finlandissa, suomalaisten eduskuntapuolueiden yhteisessä demokratiatukijärjestössä. Se oli aikamoinen näköalapaikka siihen, miten politiikka toimii ja miten päätöksiä oikeasti tehdään.

Talviurheilu teki ilmastokriisistä henkilökohtaisen

Ympäristöasiat eivät pitkään tuntuneet samalla tavalla omalta jutultani. Olin kiinnostunut demokratiasta, ihmisoikeuksista ja globaalista eriarvoisuudesta. Ilmastonmuutos tuntui tärkeältä, mutta etäiseltä. Havahduin siihen rakkaimman harrastukseni kautta.

Teimme opiskeluaikoina kavereiden kanssa pitkiä laskureissuja Alpeille. Yhdellä Chamonix’n-reissulla näin valokuvanäyttelyn, jossa vanhat kuvat näyttivät, missä jäätiköt olivat joskus kulkeneet. Muistan tajunneeni ensimmäistä kertaa kunnolla, miten paljon ne olivat vetäytyneet.
Aluksi se teki minut lähinnä surulliseksi. Mietin, mitä Alpeille ja jäätiköille tapahtuu. Mietin myös itsekkäämmin omaa harrastustani ja sitä, kuinka pitkään tällaisissa maisemissa voisi enää laskea.

Myöhemmin päädyin Kepaan, nykyiseen Fingoon, tekemään ilmastopolitiikkaan liittyvää vaikuttamistyötä. Siinä ilmastonmuutos yhdistyi kaikkeen siihen, mikä minua oli kiinnostanut jo pitkään. Eriarvoisuuteen, ihmisoikeuksiin, globaaliin oikeudenmukaisuuteen ja politiikkaan.
Ilmastonmuutokseen puuttumisesta tuli yksi elämäni keskeisimmistä asioista.

Miksi Suomessa ei ollut tätä?

Samoihin aikoihin löysin netistä amerikkalaisen Protect Our Winters -järjestön. Ammattilumilautailija Jeremy Jones oli perustanut sen huomattuaan, miten ilmastonmuutos vaikutti hänen omaan lajiinsa ja miten vähän talviurheiluyhteisö oli asiaan herännyt.

Ajatus oli yksinkertainen ja minusta todella hieno. Protect Our Winters toi talviurheilijat, harrastajat ja yritykset yhteen puolustamaan heille rakasta asiaa. Kyse ei myöskään ollut vain hyväntuulisesta kampanjoinnista. POW teki kunnianhimoista poliittista vaikuttamista ja vei talviurheilijoita tapaamaan päättäjiä.

Seurasin toimintaa jonkin aikaa ja aloin miettiä, miksi Suomessa ei ollut mitään vastaavaa. Lopulta soitin järjestölle Yhdysvaltoihin ja kysyin, voisinko perustaa Protect Our Wintersin Suomeen.

Vastaus oli suunnilleen, että totta kai, anna palaa.

Tein omalla rahallani flyereita ja lähdin jakamaan niitä SkiExpoon ja BoardExpoon. Muistan törmänneeni siellä Enni Rukajärveen. Annoin hänelle flyerin ja kysyin, lähtisikö hän mukaan. Hän sanoi lähtevänsä mielellään.

Pikkuhiljaa ympärille muodostui porukka, ja loppuvuodesta 2014 perustimme Protect Our Winters Finlandin. Toimin sen puheenjohtajana seitsemän vuotta ja olen jatkanut toiminnassa eri rooleissa sen jälkeenkin.

POWissa minua puhutteli erityisesti ajatus siitä, että ilmastotyö voi lähteä jonkin itselle rakkaan suojelemisesta. Ilmastonmuutos näyttäytyi silloin monille kaukaisena ongelmana, mutta talviurheilussa muutos näkyi jo.

Ensin piti saada oma yhteisö ymmärtämään, miksi ilmastokriisi koskee myös meitä. Sen jälkeen piti ansaita yhteisön luottamus, jotta pystyimme toimimaan sen äänenä politiikassa.

Yrittäjähenkisyys kasvaa

Yksi iso käänne tuli, kun Antero Vartia esitteli minulle ajatustaan Compensatesta.

Suhtauduin siihen todella skeptisesti. Olin nähnyt Väli-Amerikassa hankkeita, joissa tuotettiin hiilikrediittejä, ja minulle oli jäänyt vakavia epäilyksiä niiden ilmastovaikutuksista ja kokonaiskestävyydestä. Myöskään ajatus siitä, että päästöjä voisi vain kompensoida, ei puhutellut minua.

Antero kutsui minut Compensaten lanseeraustilaisuuteen Helsingin yliopiston juhlasaliin. Ajatus siitä, että meidän pitäisi kantaa vastuuta aiheuttamastamme ilmastohaitasta, tuntui tärkeältä. Samaan aikaan pelkäsin, että kompensaatiosta voisi tulla helppo tapa jatkaa entiseen tapaan, kunhan maksaisi aiheuttamistaan päästöistä.

Lähdin tilaisuudesta ristiriitaisin tuntein. Olin matkalla metrolla kotiin Itä-Helsinkiin, mutta minun oli pakko jäädä pois muutamaa pysäkkiä liian aikaisin. Menin läheiselle puistonpenkille, ja kirjoitin Anterolle pitkän sähköpostin huolistani.

Muutamaa päivää myöhemmin Antero soitti. Hän halusi minut mukaan Compensateen nimenomaan pitämään huolta siitä, että vastuullisuus ja integriteetti olisivat aidosti kunnossa.

Se oli aika hieno tapa suhtautua kritiikkiin. Sen sijaan, että Antero olisi sivuuttanut huoleni, hän pyysi minut mukaan tekemään asiasta paremman.

Toimin lopulta Compensaten Chief Impact Officerina. Perkasimme hiilimarkkinan valuvikoja, ja puhuimme niistä julkisesti aika suoraan. Markkina oli täynnä toimintaa, jota voi hyvällä syyllä kutsua viherpesuksi. Me yritimme rakentaa toimintatapaa, jossa integriteetti olisi kaiken keskiössä.

Compensaten tarina päättyi konkurssiin vuonna 2023. Se oli raskas päätös hienolle työyhteisölle. Samalla vuodet Compensatessa olivat herättäneet minussa sisäisen yrittäjän.

”Ei riitä”

Kun Compensate oli mennyt konkurssiin ja olin käynnistelemässä omaa yritystäni, Helsingin Sanomat teki minusta henkilökuvan. Jutun otsikoksi tuli yksinkertaisesti ”Ei riitä”.

Otsikko oli aika osuva. Minulle on tärkeää sanoa rehellisesti, miten asiat ovat. Myös silloin, kun vastaus ei ole mukava tai helposti myytävä. En oikein osaa olla sanomatta ääneen, jos jokin ei mielestäni riitä.

Compensaten jälkeen harkitsin myös töitä isoissa yrityksissä ja konsulttitaloissa. Epäilin kuitenkin omaa soveltuvuuttani ympäristöön, jossa vastuullisuustyön tavoitteena saattaa olla ennen kaikkea saada asiat näyttämään mahdollisimman hyviltä.

Perustin oman yrityksen ja aloin auttaa edelläkävijäyrityksiä viestinnässä, vaikuttamisessa ja vastuullisuustyössä. Päädyin muun muassa hoitamaan Oatlyn yhteiskuntasuhteita Suomessa, ja olin perustamassa kasvipohjaisen ruoka-alan toimialayhdistystä Pro Vegeä.

Syksyllä 2024 Miisa Mink pyysi minua puhumaan The Activist Agencyn avajaisiin viherpesusta. Muutamaa viikkoa myöhemmin törmäsimme sattumalta eduskunnassa, ja Miisa alkoi kysellä tarkemmin, mitä teen työkseni.

Kerroin tekeväni yhteiskunnallista viestintää ja vaikuttamista yrityksille, jotka haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi. Miisa totesi, että sehän kuulostaa aika tarkalleen siltä, mitä The Activist Agencyn oli tarkoitus tehdä. Melkein siltä istumalta hän kysyi, lähtisinkö mukaan Miisan ja Tuuli Kousan kolmanneksi perustajaosakkaaksi.

Niinpä puhuin avajaisissa viherpesusta, mutta en enää ulkopuolisena vieraana. Puhuin yhtenä toimiston perustajista.

Maailma muuttaa politiikkaa

Olen koko sen ajan, jonka olen työskennellyt ilmasto- ja ympäristökysymysten parissa, miettinyt, mistä muutos oikeastaan syntyy.
Urani alussa ajattelin, että politiikka muuttaa maailmaa. Työskentelin kansalaisjärjestöissä lobbarina ja uskoin ehkä hieman naiivistikin, että kun poliitikoille annetaan tarpeeksi tietoa ilmastokriisistä, he ryhtyvät toimiin.

Nykyään ajattelen yhä enemmän, että maailma muuttaa politiikkaa.

Politiikkaa tarvitaan yhteiskunnan suurten rakenteiden muuttamiseen. Mutta poliitikot ovat samanlaisia ihmisiä kuin me kaikki muutkin. Jos he eivät näe ihmisten olevan huolissaan, muuttavan omaa toimintaansa ja vaativan muutosta myös muilta, eivät hekään kovin helposti ryhdy suuriin muutoksiin.

Tämä ei tarkoita sitä, että ilmastokriisi ratkaistaisiin yksittäisten ihmisten kulutusvalinnoilla. Ei ratkaista. Mutta henkilökohtaisilla teoilla on myös yhteiskunnallinen merkitys. Ne osoittavat, että muutos on mahdollinen ja että sille on kannatusta. Vielä tärkeämpää on yhdistää oma toiminta vaatimukseen yhteisten rakenteiden muuttamisesta.

Sama koskee yrityksiä. Edelläkävijäyritykset voivat näyttää, että toisenlainen toiminta on mahdollista. Ne voivat käyttää vaikutusvaltaansa myös kunnianhimoisemman politiikan puolesta ja tehdä muutoksesta helpomman muille.

Tämä ajatus on The Activist Agencyn ytimessä. Emme halua auttaa yrityksiä vain kertomaan paremmin siitä, mitä ne jo tekevät. Emmekä varsinkaan halua auttaa niitä näyttämään paremmilta kuin ne ovat.

Usein tärkeimmät kysymykset tulevat ennen viestintää. Onko tekeminen riittävää? Mitä pitäisi muuttaa? Mihin yritys voisi käyttää vaikutusvaltaansa? Millaista yhteiskunnallista muutosta se voisi olla mukana rakentamassa?

Minulle aktivismi on passiivisuuden vastakohta. Se voi tapahtua kadulla, politiikassa, järjestössä tai yrityksessä. Olennaista on, ettei vain sopeudu maailman muuttumiseen, vaan yrittää itse vaikuttaa sen suuntaan.

Joskus muutos alkaa siitä, että sanoo rehellisesti, etteivät nykyiset toimet riitä. Mutta siihen ei voi lopettaa. Sen jälkeen pitää ryhtyä rakentamaan jotain parempaa.